Blogini on muuttanut

Uusi blogini löytyy osoitteesta: http://intti.vuodatus.net

Paluu arkeen

Tänään oli ensimmäinen koulupäiväni sitten kotiutumiseni. Täytyy myöntää, että tuli vähän hassu olo ennen luennon alkua, kun ihmiset valuivat saliin omaan tahtiinsa lukua ovelta ottamatta ja täyttivät penkkirivit miten sattui. Melutason noustessa huomasin oikein odottavani milloin joku karjaisee takaa: "Luokka!" Kulttuurisokki ei kuitenkaan kauaa kestänyt. Kun luennoitsija astui saliin olin jo ehtinyt unohtaa särmän sotilaallisen käyttäytymisen ja asettua istumaan mukavasti kaikkea muuta kuin ryhdikkääseen asentoon.

Elämä jatkuu

Reilu pari viikkoa siviilissä on nyt takana ja elämä alkaa taas näyttää valoisammalta. Enää ei vituta joka hetki eikä ajatus kouluun paluusta tunnu niin vastenmieliseltä. Itse asiassa hetkittäin jopa odotan innolla viikon päästä alkavaa kauppaoikeuden kurssia. Onpahan ainakin taas jotain tekemistä... viime viikot kun ovat menneet pitkälti kotona istuskellessa ja tylsistyessä.

Lonkkani on selkeästi paranemaan päin. Kävellessä ei enää tunnu kipua, mutta painoa se ei vieläkään kestä. Jo ostoskassin kantaminen kaupasta kotiin saa sen ärtymään. Juoksemista en ole uskaltanut edes kokeilla vielä. Halu päästä taas liikkumaan on kuitenkin kova. Siksi varasinkin itselleni ensi viikon perjantaiksi ajan saliohjaajalle lonkkaystävällisen saliohjelman laadintaa varten.

Mitä palveluksen jatkamiseen tulee, päätin pitkällisen pohdinnan jälkeen, etten lähetä uusia hakupapereita vielä tänä keväänä. Elämäni on viimeiset pari vuotta pyörinyt niin tiiviisti intin ja siihen valmistautumisen ympärillä, että pieni hengähdystauko on nyt paikallaan. Seuraavan vuoden ajan haluan keskittyä rauhassa opiskeluun ja elämiseen ilman jatkuvaa tietoisuutta siitä, että joudun pian jättämään kaiken tutun ja turvallisen taakseni ja astumaan palvelukseen. Näillä näkymin palaan siis inttiin aikaisintaan II/07 erässä.

Mainittakoon vielä, että sain vihdoin Kelalta päätöksen sotilasavustuksesta. Valitettavasti se ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Kela päätti korvata minulle koko palvelusajalta 397 euroa, eli tammikuun asumismenojani vastaavan summan. Kelan nettisivuilla kuitenkin lukee, että: "Sotilasavustus myönnetään palvelukseenastumispäivästä sen kuukauden loppuun, jona asevelvollinen kotiutetaan tai palvelus keskeytyy vähintään 14 päivän ajaksi". Kaiken järjen mukaan minulle olisi siis pitänyt korvata myös helmikuun asumismenot. Valituskirje on työn alla.

TJ 0, ohi on 40

Niinhän siinä sitten kävi, että jouduin jättämään palveluksen kesken. Vituttaa niin perkeleesti, varsinkin kun en vieläkään tiedä onko lonkassani rasitusmurtuma vai joku muu rasitusvamma. Molemmat lääkärit, joiden luona tällä viikolla kävin, pitivät ensinnä mainittua todennäköisimpänä vaihtoehtona, mutta uusintaröntgeniin he eivät voineet minua lähettää, koska säteilyä olisi tullut liikaa liian lyhyen ajan sisään. Toipumisajan pituudeksi he ennustivat joka tapauksessa pari-kolme kuukautta. Sinä aikana en saa juosta, nostella raskaita painoja tai harrastaa muuta lonkkaa kuormittavaa liikuntaa. Keskeyttäminen olisi siis oikeastaan ainoa järkevä ratkaisu.

Oloni on tällä hetkellä helvetin tyhjä ja ajatus siviiliarkeen palaamisesta ahdistaa. Kaipa tämä on kuitenkin ihan normaali reaktio näin suuren pettymyksen jälkeen. Luultavasti pidän nyt viikon tai pari lomaa ja annan ajan parantaa haavoja ennen kuin palaan opintojen pariin. Palveluksen jatkamiseen liittyvistä käytännön asioista aion myös ottaa selvää, kunhan ensin saan siviiliasiat järjestykseen.

Kuukausi takana

On vaikea uskoa, että palvelukseenastumisesta on kulunut jo melkein viisi viikkoa. Vielä vaikeampaa on sisäistää, että torstaista lähtien olen ollut kaartinjääkäri... vastahan minusta tuli alokas! Pahoittelen, etten lupauksestani huolimatta päivittänyt tätä viime viikonloppuna. Syy on kuitenkin Soneran, ei minun :) Joka tapauksessa, tässä on tiivistelmä ensimmäisten lomien jälkeisistä tapahtumista...

Kolmannella palvelusviikolla vietimme suuren osan ajastamme ampumaradalla. Makuuasennosta ampuminen alkoi sujua minulta jo siedettävästi, eivätkä polviammuntojen tuloksetkaan olleet täysin toivottomia. Samaa ei valitettavasti voi sanoa pystyammuntojen tuloksista. En tiedä onko vika minussa vai RK 62:n perän muotoilussa, jota ei selkeästikään ole suunniteltu pientä naista ajatellen, mutta en onnistunut millään löytämään tukevaa pystyampuma-asentoa. Ampumisen lisäksi harjoittelimme muun muassa maastossa yöpymistä (ja tietenkin siinä ohessa pj-teltan pystyttämistä ja purkamista yhteensä kahdeksan kertaa), yksittäisen taistelijan ja taistelijaparin etenemismuotoja sekä telamiinojen, käsikranaattien ja kevyen kertasingon käyttöä. Viikon ”kruunasi” ensimmäinen oikea marssi, joka tosin oli aikamoista säätämistä, koska käsimerkit muuttuivat matkan varrella tai eivät vaan tulleet meidän joukkueellemme asti perille. Välillä jouduimme siis odottamaan pitkiä aikoja ilmasuojassa tietämättä miksi olemme pysähtyneet, välillä taas saimme juosta turhaan.

Virka-avussa vietetyn viikonlopun ja Kaartin Jääkärirykmentin komentajan vaihtumisen kunniaksi järjestetyn paraatin jälkeen matkasimme masin lavalla Hälvälän luonnonkauniisiin maisemiin. Siellä vietetyt neljä päivää eivät olleet läheskään niin rankkoja kuin etukäteen pelkäsin. Säät suosivat meitä, eikä ohjelmakaan ollut paha. Ensimmäinen ilta kului leiriä pystyttäessä sekä asemiin menoa harjoitellessa. Yöllä jouduimme heräämään ainoastaan kipinään. Toinen päivä alkoi valmiiksi kaivettujen poteroidemme linnoittamisella, telttojemme naamioimisella sekä kulkureittiemme ja tulialueidemme rajojen merkitsemisellä. Iltapäivällä oli vuorossa räkäpäillä räiskimistä, jonka tosin jouduin pettymyksekseni jättämään väliin, koska ensimmäisen marssin aikana kipeytynyt jalkani oli mennyt sen verran pahaan kuntoon, etten enää pystynyt juoksemaan kunnolla. Yön aikana meillä oli kipinävuoron lisäksi kaksi 50 minuutin parivartiovuoroa. Hälytyksiä oli tarkoitus olla vain pari, mutta väärien hälytysten takia niitä olikin neljä. Kolmannen päivän ohjelma koostui rastikoulutuksesta (aiheena telamiinat, käsikranaatit ja kevyt kertasinko) sekä noin kymmenen kilometrin marssista. Marssimaan en kuitenkaan päässyt, koska olin aamulla joutunut hakemaan vemppaa entisestään pahentuneen jalkakipuni takia. Niinpä minut jätettiin marssin ajaksi yksin leiriimme pilkkomaan polttopuita. Ei ehkä maailman paras idea, sillä en ollut koskaan ennen hakannut halkoja. En kuitenkaan ehtinyt saamaan vahinkoa aikaiseksi (enkä myöskään juuri muuta kuin pientä puusilppua) ennen kuin eräs kuskeistamme nakitti minut mukaansa toimittamaan erinäisiä asioita. Loppuiltapäivä sujuikin leppoisasti masin hytissä istuskellessa ja illalla pääsin vielä muiden mukana muutamaksi minuutiksi saunaan. Yön saimme nukkua rauhassa ja aamulla olikin jo aika täyttää poteromme, purkaa leirimme ja suunnata linja-autokyydillä takaisin Santahaminaan.

Hälvälästä paluuta seuranneena aamuna lähdin hieman vastahakoisesti näyttämään jalkaani lääkärille. Onneksi menin, sillä se mitä itse luulin vain lihaskivuksi nivustaipeessa ja reiden yläosassa viittasi lääkärin mielestä pikemminkin rasitusmurtumaan lonkassa. Sain viisi päivää VMTL:ää sekä lähetteen Meilahden sairaalaan röntgeniin. Kuvissa ei näkynyt mitään murtumaan viittaavaa, mutta veksin lääkäri ei silti suostunut sulkemaan sitä vaihtoehtoa pois, koska on kuulemma tavallista, että rasitusmurtuma näkyy vasta muutaman viikon kuluttua kivun alkamisesta. Voitte kuvitella kuinka paljon tämä epätietoisuus vituttaa. Toisaalta tietenkin toivon, että vammani mikä ikinä se onkaan) paranisi nopeasti ja voisin jatkaa palvelustani normaalisti. Toisaalta taas tuntuu, että vemppapäiviä on kertynyt jo niin paljon (ja todennäköisesti kertyy ensi viikolla lisää), että olisi järkevämpi keskeyttää ja yrittää kesällä uudestaan. Noh, vielä kymmenen päivää aikaa selvittää mistä tämä kipu johtuu ja päättää jäänkö vai lähdenkö...

Intti on jees

Pari viikkoa intissä on nyt takana ja ensimmäiset lomatkin lähenevät uhkaavasti loppuaan. Palaan kuitenkin ihan mielelläni takaisin Santahaminaan illalla, sen verran hyvin olen siellä viihtynyt. Meitä naisalokkaita on saarella kahdeksan ja meistä on tässä lyhyessä ajassa muodostunut tiivis porukka. Pojat suhtautuvat meihin paremmin kuin uskalsin odottaa... tai ainakaan negatiivisia kommentteja ei ole korviini kantautunut. Miespuoliset palvelustoverit ovat lähinnä uteliaita tietämään, miksi halusimme tulla vapaaehtoisesti armeijaan. Alikersantit ja skapparit ovat myös oikein mukavia. Välillä jopa tuntuu, että he saisivat vaatia meiltä enemmän ja pitää kovempaa kuria.

Viimeisen kahden viikon aikana on varmaankin tullut opittua ja koettua enemmän uusia asioita kuin viimeisen parin vuoden aikana yhteensä. Olemme muun muassa päässeet "marssimaan" (ensimmäinen marssi oli lähinnä leppoisa lauantaikävely saaren ympäri), ampumaan ja tetsamaan sekä nauttimaan vauhdin hurmasta pasin ja rasin kyydissä. Meille on pidetty sulkeisia ja olemme syöneet, siivonneet ja istuneet oppitunneilla enemmän kuin tarpeeksi. P1-koe on suoritettu samoin kuin cooper ja lihaskuntotesti. Ensi viikolla on luvassa ensimmäinen metsäyöpyminen ja sitä seuraavalla viikolla lähdemme Hälvälään muistaakseni kolmeksi yöksi.

Pääsen seuraavan kerran lomille kahden viikon päästä, joten palailen asiaan viimeistään silloin.

STJ 0: My bags are packed, I'm ready to go

Tänään se sitten alkaa. On todella vaikea kuvailla tämänhetkistä mielentilaani. Toisaalta jännittää ja pelottaa enemmän kuin koskaan ennen, toisaalta tuntuu kuin tämä olisi vain outoa unta, josta herään kohta. Onneksi kaverini lupasi saattaa minut Herttoniemeen ja katsoa, että pääsen Santikseen menevään bussiin. Ilman seuraa tuo matka voisi olla aika tuskainen. En usko, että pystyn päivittämään tätä ennen ensimmäisiä lomiani, mutta yritän kirjoittaa tapahtumia ja tuntemuksiani ylös vihkoon, ettei mitään oleellista unohdu.